On kuin joku iskisi tikarilla teräviä pistoja suoraan aivoihin.
Valo tekee pahaa, silmiin sattuu. Minkäänlaisen tietokoneen, läppärin, tabletin tai kännykän käyttö ei tule kuuloonkaan. Voi vain olla silmät kiinni, ajatella, torkahdella ja herätä toiveikkaana, joko se olisi ohi.
Migreeni.
Se ei ole ohi. Joudut ratsastamaan sen kuin myrskyn.
Kun olo helpottaa, on kuin päivä valkenisi, jännitys katoaa otsalta, silmäluomet kevenevät, olo on euforinen. Voi alkaa taas elämään normaalisti, hengittää helpommin, puhua takeltelematta, katsoa maailmaa silmät auki ja uskoa huomiseen. Tänään on hyvä päivä ja huomenna vielä parempi.
Joskus huomaa kuinka me ihmiset koemme asiat eri lailla. Tästä migreenistä tuli mieleeni, kuinka joskus kerroin ystävälle, että kivun ollessa pahimmillaan sitä miltei toivoisi, että voisi leikata pään puoliksi tai lyödä pään seinään, jotta kipu häviäisi.
”Ai, että kivuttoman puolen poistaisi tai kolauttaisi? Niin, että olisi kumpikin puoli samanlainen?” Kommentoi ystävä.
En saanut sanaa suustani, kun jäin miettimään hänen sanojaan. Miksi terveen, paremman puolen haluaisin poistaa, eihän se kipu silloin mihinkään häviä. En halua kivussa tai pahassa olossa velloa, ajattelin. Kivun haluaisin pois, sen sairaan puolen, kuin omenan pilaantuneen osan, veitsellä leikkaamalla. Onneksi pään kohdalla tämä ei kuitenkaan toimisi. Molempia puolia tarvitaan ja kipu hellittää otettaan jossain vaiheessa.
Toivossa on hyvä elää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Onneksi täsmälääkkeillä saa useimmiten estettyä migreenin pahenemisen – jopa alkamisen, jos ehtii tunnistaa esioireet, mutta aina lääke ei auta. Silloin pitää kulkea se synkkä polku, mustan, piikeillä iskevän metsän läpi. Muistan kuinka jo lapsena koin migreenin oireita. En tietenkään silloin ymmärtänyt asiaa, ihmettelin vain sitä värien kirjoa, mitä näin silmät kiinni, se oli kuin laavalamppua olisi katsellut.
Elämäni pahin migreenikohtaus kesti kolme päivää. Olin nämä päivät syömättä ja juomatta, oksennellen kaiken pois, jolla yritin parantaa oloani. Päässä oli kauhein kokemani kipu, niskakin tuntui siltä, että pelkäsin jo aivokalvontulehduksen kaataneen minut sänkyyn. Makasin kolme päivää sängyssä. Ulkona oli kirkasta, aurinko paistoi täydeltä terältä, ilmastointi heilutteli välillä lamelliverhoja, joiden välistä päivänsäteet saavuttivat muuten hämärän huoneen. Illalla parvekkeen ovien ollessa auki kuulin sirkkojen sirityksen ja meren aaltojen lyövän rantaan. Kyllä harmitti tuhlata aikaa sairasteluun, kun olisi voinut nauttia ihanasta ilmasta, kauniista luonnosta, auringosta ja merestä. Odotin vain milloin pääsisin kävelemään rantahiekalla. Another day in the paradise, tapasi naapuri sanoa. Niinpä sekin koitti, uusi päivä. Mehujää ja jäiset vadelmat toivat pelastuksen. Niillä sain olon virkeämmäksi, ne kun pysyivät sisällä ja sain juotua kivennäisvettä. Miten ihana tunne olikaan, kun ei tarvinnut enää oksentaa ja kipukin alkoi irroittamaan otettaan.
Vaikka pahin kipu voi kestää päiviä, voi toisinaan jäädä jälkikipu takaraivolle tai toiselle puolelle päätä vielä viikoksi, joillakin pidemmäksikin aikaa. Joskus, juuri kun tuntuu vapautuneen oireista, paukahtaa migreeni päälle uudestaan, milloin mistäkin ärsykkeestä; voimakkaasta tuoksusta, häikäisevästä valosta, huonosta syömisestä, stressistä, suklaapalasta, tilkasta punaviiniä. Ystäväni joutuu kärsimään migreenistä vähän väliä, hänellä kipu on kroonistunut ja joskus mikään ei tunnu auttavan.
Kipu on ikävä tunne, kamala tunne. Onneksi nyt se on poissa ja olo on hyvä, erittäin hyvä, miltei täydellinen.
S t y l e A d o r e 